Kaikki alkoi tästä

Kesä alkaa vihdoin olla jo täällä, vaikka pahasti myöhässä ollaankin. Meteorologi Pekka Poutaakin huvittaneista kevätlumisateista huolimatta pesänrakennusviettini oli tänä vuonna poikkeuksellisen ajoissa. Levottomuus iski välittömästi jo ensimmäisten linnunlaulujen ja auringon säteiden myötä, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tiedossa oli levottomia öitä ja kymmeniä tunteja pinterestin selailua.

Tänä keväänä ajatukseni eivät enää pyörineet vain uusien sisustustekstiilien ja terassikasvien ympärillä, vaan löysin itseni yhä useampana iltana raivatuilta metsäalueilta, jonne oli uusien asuinalueiden määrä rakentua. Kävelin pitkin järven rantaa pysähtyen kannoille ja suurille rantakiville ihmettelemään. Olisiko tässä hyvä paikka kodille?

Eräänä päivänä noin yhdeksän aikaan illalla vedin nilkkasaappaat jalkaani ja kehoitin perhettäni tekemään samoin. Hyppäsimme autoon koko porukka ja ajoimme mäkeä ylös rinteen huipulle. Miltähän koti korkeuksissa sittenkin tuntuisi? Maisema mätsien yllä oli hämmästyttävä ja samaan aikaan täydellisen rauhallinen. Vain tuuli huojutti hiljalleen puita puolelta toiselle. Lenkkimäinen uusi tie oli vielä tyhjillään, mutta hetken mutkassa seistessään saattoi alueen tulevan tunnelman miltein jo aistia. Tosin äänekäs lintukuoro ja avarat rinnenäkymät saattoivat maalata mieleeni epätodellisen kauniin idyllin, mikä tulevassa lähiössä ei ehkä tulisikaan toteutumaan haluamallamme tavalla.

Koska välivaiheiden jälkeen on vihdoin aika rakentaa pysyvä koti, oli täydellisen paikan löytäminen yllättävän vaikeaa. Haluaisimmeko sittenkään katsella takapihaltamme naapureiden puuhia omiemme lomassa tai vilkuttaa vastapäiseen aamiaspöytään joka aamuiset huomenet. Tuskinpa.

Onneksi meillä oli vielä yksi ajatus.